Liike, runot ja kuvat - Pyydettiin Siipiä

Vangitseva rumpukomppi ja syvänväriset, alati muuttuvat projisoinnit liki liikkumattomissa näyttelijöissä ja ympäri Teatteri Miilun lavan. Minulle Jyväskylän Kansannäyttämön Pyydettiin siipiä -näyttämöteoksen alkukuva toimi suuntaviittana ja lukuohjeena koko esitykselle. Ja hyvä niin. Tuumin heti teatterisaliin tullessani, että jes! Nyt ei ehkä tarvitse yrittää pysyä kärryillä dialogissa ja pohtia mitä millekin hahmolle käy, riittää kun kokee ja fiilistelee - mieleen jää mitä on jäädäkseen ja se mitä jää, on varmaan sitä, mikä juuri itseä teoksessa eniten koskettaa.

Kuva: Minna Esantytär

Aino Martiskaisen viime vuonna ilmestyneen runokokoelman pohjalta samaisen naisen näyttämölle dramatisoima teos on yhdistelmä tanssija Antti Marjakankaan kauniisti ohjaamaa liikettä, Risto A. Pajun luomia upeita, normaali-ihmiselle vähintäänkin tekotavaltaan mystistä algoritmiprojisointeja sekä Martiskaisen runotekstejä dialogein toisiinsa liitettyinä. Esityksen jälkeen vastaanottimeni eli pää, aivo sen sisällä, oli aika täyteen tykitetty niin audiota kuin visuaalistakin materiaalia, ja pystyin jututtamaan työryhmää vain muutaman sanan verran. Pyysin jokaista esiintyjää kuvailemaan Pyydettiin siipiä kolmella sanalla. Joiltain sanoja tuli enemmän, joiltain vähemmän, mutta kutakuinkin tältä koko litania näytti:

“Sydämellinen, intensiivinen, lennokas, inspiroiva, kaunis, opettavainen, voimille ottava(kin), paljon muuta(kin), kaikki, kaaos, katastrofi, ihana, monitaiteellinen, esteettinen, kaunis, perhoset.”

Kuten monessa muussakin produktiossa tänä keväänä, oli Siivissäkin monenlaisia haasteita ennen kuin ensi-ilta lopulta koitti. Ja tässäkin tapauksessa sen koittaessa oli esitys kuitenkin koossa ja työryhmä kutakuinkin järjissään. Siipien treenikaudella esiintyjien omien sanojen mukaan vastoinkäymisten kohokohtia oli muun muassa se, kun “yhdessä vaiheessa verta lensi joka treeneissä”. Työryhmä koki tarkkojen opettelemisen ja sanatarkasti muistettavien repliikkien päästämisen suusta oikeaan aikaan oikeassa paikassa tässä produktiossa erityisiksi haasteiksi. Ne olivat monelle kuitenkin myös syitä sille, miksi Siipiä on ollut kiinnostavaa tehdä. Minun silmiini työryhmä vaikutti yhteenhitsautuneelta, onnelliselta ja ylpeältä työstään.

Mutta mitä sanoo itse Aino Martiskainen, ihminen niin pohjatekstien, käsikirjoituksen kuin ohjauksenkin takana? Sain ilon jutustella Ainon kanssa tovin siitä, miten hän on produktion valmistamisen ja monet roolinsa siinä kokenut. Miksi juuri tämä teos juuri nyt? Ja mitä tämän jälkeen?

Miksi Pyydettiin siipiä?
Mulla oli ajatus, että haluisin tehdä tästä runokokoelmasta näyttämöteoksen, ja meillä oli myös ollut pidemmän aikaa Antin kanssa puhetta yhteistyöstä. Sitten ajattelin, että vaikka mulla alkoi olla jo aika kova teatteriväsymys, niin nyt kun nämä runot on tässä, niin tehdään ne nyt sitten näyttämölle. Osan runoista olin jo aiemmin ohjannut erikseen ja halusin koittaa tehdä isomman kokonaisuuden.


Kuva: Risto A. Paju
Miten erotit ruonoilija-Ainon ja käsikirjoittaja-Ainon ohjaajasta? Oliko vaikeaa löytää ohjaajana uusia näkökulmia omiin teksteihin?
Mähän oon aina kirjoittanut omat työni, en ole koskaan ohjannut kenenkään muun tekstiä. Tavallaan halu tehdä on lähtenyt siitä, että mulla on jokin asia, mistä haluan puhua tai joitain hahmoja, jotka mulle puhuu ja liikehtii. Vanhimmat runot on melkein kymmenen vuoden takaa, joten niihin oli etäisyyttä jo ihan luonnostaankin. Kehystarina on tässä alisteinen niille teksteille, tavallaan tarina ja hahmot on siellä muun muassa auttamassa katsojaa pääsemään niihin teksteihin käsiksi.


Olen myös käyttänyt tietoisesti muutamia etäännyttämiskeinoja, kuten laittanut miespuolisen henkilön tulkitsemaan runoa, jonka olen kirjoittanut nimen omaan naisnäkökumasta. Myös näyttelijöiden omien ajatusten kuuleminen ja niiden tuominen ilmaisuun on ollut hyvä etäännyttävä tekijä. Lisäksi tietysti Antin tekemä liikemateriaali on taas tuonut uutta kulmaa teksteihin.

Poikkesiko Pyydettiin siipiä prosessina sinulle jollain tavoin aiemmista, dialogivetoisista ohjauksistasi?
Aiemmin mulla on ollut jo kirjoittaessa todella selkeitä mielikuvia kokonaisuudesta ja varsinkin ohjatessa mulla on ollut kauhean selkeät mielikuvat. Olen aiemmin tiennyt jo tosi varhaisessa vaiheessa miten jonkin asian pitää mennä tai minkä näköinen tai kuka näyttelijä pitää olla jossakin tietyssä roolissa. Mutta tällä kertaa niin ei ollut. Hahmojen tarinat tai draaman kaari ei olleet tässä esityksessä se pointti. En aikonutkaan tehdä mitään yhtenäistä draamaa. Siinä mielessä ohjaaminen oli tosi erilaista.

Ohjattu liike on suuressa roolissa teoksen lopputulosta. Miten työnjako Antin kanssa prosessin aikana onnistui?
Antti sanoi mulle alusta asti, että viimeinen sana ohjauksellisissa päätöksissä on aina mulla. Musta tuntuu, että voisi olla vaikeaakin jos olisi kaksi samanarvoista ohjaajaa, mutta tottakai sekin voi toimia. Meillä se meni niin, että Antin pääasiallinen vastuu oli nimenomaan tuottaa liikkeellisiä elementtejä ja hioa toimintaa tarkaksi. Toisaalta harjoituskauden lopulla Antti otti enemmän vastuuta myös muusta ohjaamisesta, kun mä olin influenssan kourissa. Ja sitten taas osa liikekohtauksista oli sellaisia, mitä olin ohjannut jo sinne päin aluksi ja sitten Antti työsti ne tarkemmin ohjatuiksi liikekohtauksiksi.

Miltä tuntuu katsoa näyttelijöitä tulkitsemassa sulle kenties tosi henkilökohtaisiakin tekstejä?
Aika jännää sinänsä, että ei tunnu mitenkään sen henkilökohtaisemmalta kuin muulloinkaan, vaan esitystä katsoo esityksenä. Kuten sanoin, ainakin vanhemmat tekstit alkavat olla myös riittävän kaukana niin, ettei ne silloiset tunteet mitä on kirjoittaessa käynyt läpi, ole enää samalla tavalla akuutteja.

Täytyy kuitenkin mainita näytelmän ainoa onnellinen rakkausruno, joka oli alunperin mun mielestä oikeastaan aika kökkö. Risto kuitenkin päätti valita sen yhden esitykseen päätyneen biisin tekstiksi. Ristohan sävelsi kaiken esityksessä kuultavan musiikin ja sanoitti mun runoihin pohjaten esityksen kaksi laulettua biisiä.

Siinä kohtaa kun kuulin sen rakkausballadin ensimmäisen kerran, liikutuin tosissaan. Jollakin tavoin Risto oli onnistunut poimimaan sieltä tekstimassasta musiikkiinsa sopivia kauniita asioita ja tekemään niistä ihan omanlaisensa koskettavan teoksen. Tuntui ihan uskomattomalta, miten joku toinen ihminen pystyikin yhtäkkiä löytämään tekstistäni ytimen, jota en itse enää ollut nähnyt.

Mitkä on sun kolme sanaa tästä produktiosta?
Kaiho. Tiesin, että tää tulee olemaan ainakin toistaiseksi mun viimeinen ensi-ilta. Kirjoittajan elämä on niin yksinäistä, että kyllä mulla on kaiho siitä, että samalla kun jättää ohjaamisen, jättää myös sen ihanan ryhmätoiminnan elementin.

Apu. Oli tosi tärkeää, että mulla oli apuna Antti ja tietysti muutkin työryhmän jäsenet.

Muut. Vähän samaa kuin tuo apukin. Jokainen mukana oleva ihminen näyttelijästä maskeeraajaan on tärkeä ja mulle on tärkeää, että jokainen työryhmän jäsen voi kokea olevansa yhtä tärkeä kokonaisuuden kannalta. Tässä jutussa musta on ihanaa, kun siinä on myös käytännössä kuusi ihan yhtä isoa näyttämöroolia. Jokainen näyttelijä, joista melkein kaikkia ohjasin nyt ensimmäistä kertaa, on täyttänyt upeasti paikkansa ja tehnyt hurjasti töitä. Lisäksi ihmiset, joiden alun perin piti olla mukana mutta kesken kaiken estyivät, ovat mulle oikeasti osa tätä teosta.

Muuten haluan vielä sanoa, että on ollut upeaa saada tähän juttuun Riston algoritmiset videoprojisoinnit. Mulle oli tärkeää, että ne saa arvoisensa roolin kokonaisuudessa. Toinen tosi tärkeä elementti on Sami Valkonen ja rummut. Olin pitkän aikaa miettinyt, että pelkkien rumpujen käyttäminen musiikillisena elementtinä olisi kiinnostavaa ja tässähän ne sitten on. Ihan mieletöntä. Sami on lisäksi Kansannäyttämön puheenjohtajana tehnyt koko ajan valtavasti perustyötä esityksen hyväksi, myös osatuottajana itseni kanssa. Se, että sen lisäksi näyttelee, laulaa ja soittaa lavalla on vaatinut kyllä hurjan voimainponnistuksen. Ja tietenkin myös muun muassa lavastaja-valokuvaaja Minnan (Esantytär) panos on ollut älyttömän tärkeä, myös henkisellä tasolla.

-------

Juttelimme Ainon kanssa vielä pitkät tovit teatterin tekemisestä muutenkin, ja tässä ohessa on muutaman minuutin audiopätkä siitä, miten hieno otus ihminen on, kun se kykenee ajattelemaan teatteriksi. Myös hieman mystiikkaa ja kysymyksiä, mistä asiat tulevat :) Suuri kiitos Ainolle lämminhenkisestä keskustelutuokiosta sekä koko työryhmälle virkistävän erilaisesta esityksestä!


Pyydettiin siipiä nähdään Jyväskylän Kansannäyttämön Teatteri Miilulla vielä seuraavasti:
pe 6.4. klo 19
la 7.4. klo 19
su 8.4. klo 15
pe 13.4. klo 19
la 14.4. klo 19
ti 17.4. klo 19
pe 27.4. klo 19
la 28.4. klo 19
su 29.4. klo 15
to 3.5. klo 19
pe 4.5. klo 19

Lisätietoja esityksestä löytyy Kansannäyttämön sivuilta ja esityksen fb-tapahtumasta.

Kommentit

  1. Mielenkiintoinen teksti. Mutta niin on näytelmäkin. Menkää katsomaan.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Kerro vaa!

Suositut tekstit